”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin hiilidioksidi taivaalta vilahtaa.” Päästöjen kompensointia tarjoavat tahot, järjestöistä lentoyhtiöihin ja kaupallisiin välittäjiin, on helppo leimata nykyajan anekauppiaiksi, jopa huijareiksi. Ihmisen luontaisen epäluulon lisäksi kyynisyyttä aiheuttaa epätietoisuus siitä, mitä päästökompensaatio oikeastaan on.
Niin kuin tiedämme, jos hupsahtaa päästö, voi vain pahoitella; takaisin sitä ei saa imaistua.
Kukaan ei väitä, että voisimme matkustaa ajassa taaksepäin perumaan ajetut kilometrimme. Pikemminkin kompensointia voi verrata siihen, että ostamme naapurille taloudellisemman auton. Käytännön toteutustapa on ohjata rahaa päästöjä vähentäviin hankkeisiin, joissa voidaan vaikkapa vähentää intialaisen terästehtaan energianhukkaa tai rakentaa hiilivoimalan tilalle vesivoimala. Mitä alemman hintatason maa, sitä enemmän eurolla voi saada aikaan.
Tähän on helppo sanoa, että kyseessä on omatunnon viherpesu – rellestä kuten huvittaa ja osta kaikki hyväksi. Aivan liian helppoa verrattuna todellisiin henkilökohtaisiin tekoihin.
Kumpi on tärkeämpää – mahdollisimman suuri uhraus vai mahdollisimman suuri vaikutus?
Käännetään asia karusti toisinpäin. Keskimääräinen suomalainen päästää vuodessa n. 10 tonnia hiilidioksidia. Matti lopettaa lihansyönnin, ostaa bussikortin, laskee sisälämpötilaa asteella ja ajattelee: ”Minä olen tehnyt osani, nyt on teidän muiden vuoro.” Matti onnistuu pienentämään päästönsä 9 tonniin. Maija puolestaan elää kuten ennenkin ja kompensoi päästöjä sopivan palvelun kautta 10 tonnin arvosta. Mutta eihän Maija ole voinut toimia paremmin, kun ei ole joutunut luopumaan mistään?
Ilmakehää ei kuitenkaan kiinnosta kärpäsen metaanipierun vertaa, miten päästöjä on vähennetty; tonnit ratkaisevat. Kumpi on siis tärkeämpää – mahdollisimman suuri uhraus vai mahdollisimman suuri vaikutus? Jos ilmastotekoja arvioi vain sen kautta, kuka on Suurin luopuja, syyllistyy itse hyvän omantunnon asettamiseen hyvien tulosten edelle.
On turha kuvitella kehitysmaiden seuraavan esimerkkiä, jos sitä ei ole
On omilla teoilla kuitenkin väliä, paljonkin, ja kaltaisemme pienen maan vaikutuksiltaan symbolisiksi jäävilläkin eleillä on kokoaan suurempi merkitys. Suurin potentiaali päästöjen vähentämiseen on väkiluvultaan suurissa kehitysmaissa, ja on turha kuvitella niiden seuraavan esimerkkiä, jos kukaan ei sitä näytä. Siksi länsimaiden velvollisuus on sekä yksilöinä että yhteiskuntina asettaa rima oikealle korkeudelle. Se saattaa vaatia tinkimistä jostain, mutta hengittämistä ei kannata vielä lopettaa.
Janne Haila
Karbonautti 🚀
Keskustele aiheesta täällä
Kompensoi päästösi täällä